....elämäni kilpa-ajo....

Elettiin 60- lukua ja olin silloin suunnilleen 14- vuotias.
Pikkuveljeni Kari oli silloin sellainen ”Keksijä värkkäilijä” joka uskomattomalla tavalla aina kunnosti maastosta löytämiämme romuja ihan toimivaksi asti.
Hän oli kuukausikaupalla kunnostanut polkupyörää jonka löysin pahasti ruostuneena sodan aikaisen polkupyörän runkona Rantalan  takapihalta osittain kasvavaan sammaleeseen hautautuneena.  Siinä rungossa ei silloin ollut kuin ohjaustanko ja kettingit jotka nekin olivat jo ruostuneet tönköksi. Kari kuitenkin sanoi että ne kyllä voi liottaa jälleen toimivaksi ja sen jälkeen ne on rasvattava.
Lupasin hänelle hankkia jostakin jonkinlaiset renkaat tuohon runkoon.  Eturenkaan sainkin sitten Mäntylän Eerolta jolla oli runsaasti noita ”varaosia” Arviitin tallin vintillä joka oli hänen verstaansa. Eero joka oli jonkin verran minua vanhempi, oli myös samanlainen ”värkkäilijä” kuin Karikin.
Takarenkaan löysin sitten Murtomaasta Halosen navetan vintiltä jonka Mummo lupasi minun viedä kotiini. Renkaan keskiö vain oli aika pienikokoinen, joten Kari joutui lyhentämään niitä kettinkejä aikalailla.  Se taas tiesi sitä että pyörästä tulisi aika raskaspolkuinen varsinkin lähdöissä, mutta kun vauhtiin pääsee niin toiset pyörät jää taakse niin kuin ”jämpsän äijä”.
Ei aikaakaan kun jo pyörällä ’mallin vuoksi’ rullattiin kylän raittia ilman päälys- kuin sisukumejakin, puhumattakaan rapakaarista.  Ajaminen vain oli aika työlästä pelkillä vanteilla joten pian pyörä saikin odotella parempia aikoja ja ’valjastimme’ kaikki mahdolliset tutut etsimään meille noita puuttuvia varaosia.
Sitten meille kävi mäihä kun löysimme koulumme vessojen vintiltä hylätyn polkupyörän jossa oli niin päällys- kuin sisäkumetkin.  Myös rapakaaret me tuosta pyörästä evakuoimme ja toimitimme Karille. Meillä oli jo kova hinku päästä sillä ajelemaan.
Oli mennyt siitä jo pari viikkoa kun se romu alkoi jo näyttämäänkin polkupyörältä.  Kari oli jopa maalannut pyörän siistin näköisesti…..tosin ruskealla lattiamaalilla joka kuitenkin kiilteli uutuuttaan.  Karin vaikeutena olivat puuttuvat ruuvit joita siihen aikaan oli äärimmäisen vaikea löytää.  Mutta Kari oli hyvä keksimään! Mihin ei löytynyt ruuveja niin rautalankaa kyllä piisasi ja Kari osai kiinnittää silläkin osat omalla tavallaan.
Oli juuri iltapäivän aika ja postiauto oli käynyt kaupalla. Kari viimeisteli polkupyöräämme siinä pihalla ensimmäistä neitsytajoa varten.
Kesken kaiken pyysin Karilta pyörää lainaksi siksi aikaa kunnes kävisin kaupalla hakemassa  postin. Posti kiinnosti minua nyt erityisen paljon koska odottelin uusia kotitehtäviä  kirjeopistolta jolla opiskelin ”kaarihitsausta”.
Pitkin hampain Kari pyörän minulle antoi mutta varoitteli kuitenkin:
-”Sinun pittää olla äärimmäisen varovainen sen jarrun kanssa ko en löytäny misthän jarrukenkhän sopivaa pulttia ja jou’uin sen laittamhan väliaikaisesti rautalangalla kiini ja seki oli niin pirun ohut”.
Lupasin Karille olla varovainen.
Lähdin poljeskelemaan vaivalloisesti koska pyörä oli alkuun raskas poljettava.  Huomasin että siinä viereisellä  maantiellä poljeskeli myös Poikelan Ludvik polkupyörällään kohti kauppaa, ja joka myös ilmiselvästi haastoi minua kilpaan oikein nousemalla jaloilleen polkemaan.
Eihän minua tarvinnut kahta kertaa houkutella!  Aloin polkea kaikin voimin tarkoituksella näyttää että ei minua yksi sodankäynyt papparainen voi polkupyörällä peitota.
Vauhtini alkoi kasvaa ihan päätä huimaavaksi, mutta niin piruvie näytti kasvavan myös Ludvikillakin!

Juuri kun käännytään etapin viimeisestä mutkasta kaupan suoralle, sopivasti vilahtamalla pääsin Ludvikin ohi.  Vauhtini tuolloin oli jo päätä huimaava ja minua vähän huoletti ehtisinkö pysäyttää pyöräni ennen kaupan seinää. 
Minun ei nyt auttanut muu kuin kaikin voimin polkea jarrua. Nousin jopa oikealle jalalleni polkeakseni jarrua. Yht’äkkiä takapäästä kuului paukahdus ja jarrupoljin pyörähti eteenpäin lingoten minut rähmälleen ohjaustangon päälle vielä huomatakseni että vauhtini ei ollut vähääkään pienentynyt.
Muuta en sitten itse törmäyksestä muistakkaan kuin sen julmetun kivun.

Kauppa oli ollut juuri silloin täynnä asiakkaita kun hirveän rämähdyksen kanssa  ensin lentänyt siitä näyteikkunasta sisään ja pian valahtanut samaa kautta takaisin ulos.
Itse myöhemmin heräsin siihen että en nähnyt toisella silmälläni mitään ja ympärilläni oli kovaa hälinää ja minusta silloin tuntui elävästi niinkuin  kanat olisivat kotkottaneet siinä ympärilläni.

Vähitellen aloin kuitenkin 'tulla tälle maailmalle’ ja pyyhkäsin oikeaa silmäkuoppaani ja se oli täynnä osittain maksoittunutta verta. Helpotuksekseni kuitenki huomasin että siitä ei ollut kuitenkaan näkö mennyt.
Aloin nousta eikä kukaan älynnytkään minua siinä estellä. Nouseminen kuitenkin oli vaikeaa kun oikea jalka oli puristuksessa ohjaustangon haarukan ja rungon välissä.
Jotenkin kuitenkin sain ketkuteltua itseni siitä irti.  Huomasin että eturengas oli soikea ja pyörän etupääkin oli vääntynyt ihan muodottomaksi.  Kaiken lisäksi tunsin- ja siitä päättelin että sain kuitenkin jonkun pysyvänkin vamman  koska en kuullut myöskään oikealla korvallani mitään.  Kaivaisin kuitenkin sormellani korvaa ja sekin avautui koska siellä ollut maksoittunut veri tippui pois.
Kokosin pyöränromun mitä siitä oli enää jäljellä ja lähdin raahaamaan sitä kotiin. Niin verisenä olin varmaan kauhea näky kotiväelle.  Ainakin Kari pinkaisi juosten pakoon kun ilmestyin siitä nurkan takaa hänen näkyvilleen.

Navetassa sitten pestiin tämä veren peittämä pääni ja huomattiin että naamassani oli vain kaksi pientä ’pistoreikää’ kulmakarvan kohdalla ja toinen juuri silmän alla ja hemmetin suuri sarvi oikealla puolen otsaa.  Kaiken lisäksi, vaikka ne reiät olivat syviä, ne eivät kuitenkaan enää vuotaneet siitä selvittiin pelkillä laastareilla.  Olo vain oli hieman sekava pitkän aikaa, olinhan ollut pitkän aikaa tajuttomana.

Siinä kun naamaani paikattiin toi Ludvik vielä sen minulta sinne jääneen postinkin, eikä se koiranleuka malttanut olla sanomatta:  ”Nuin käypi aina ko alat parempasi kans kilpailemhan.”
No, olin ollut Ludvikia ainakin 10 metriä edellä ennen seinää.  Sen vahvisti myös Eero joka oli nähnyt tuon kilpailun lopun kotinsa- ”Arviitin” ikkunasta.  Se oli niitä harvoja kilpailuja jonka silloin voitin.

Arvatkaapa oliko Kari iloinen tuon tapauksen jälkeen. 

Tapahtumapaikka.  Noiden portaitten oikealle puolelle päättyi sen kertaisen polkupyörän lyhyt elämä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

....Renne....

....ne pirun hammaslääkärireissut....

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....