....Irti viinasta....

Olen saanut runsaasti kyselyjä ja onpa minulta kyselty neuvojakin siitä kuinka itse aikoinani pääsin irti siitä ”viinanpirusta” joka minua piti otteessaan nuorempana. Ihmiset kaipaavat ”vertaistukea” siinä omassa ongelmassaan ja sen kautta rohkaisevia esimerkkejä omiin taisteluihinsa.
En tiedä kykenenkö ihan sellaiseen tällä tarinalla, mutta oman vaatimattoman tarinani kyllä voin tässä tuosta asiasta asiasta kertoa. Siitä kuitenkin olen itsessäni ylpeä että vaikka tuona aikana ryyppäsin niin hillittömästi, ei minun jokapäiväiset työni koskaan kärsineet siitä.  Koskaan en krapulani vuoksi jäänyt pois töistä. Tiedän kuitenkin että kaukana sekään ei varmasti enää olisi ollut.
Jotenkin minulla kyllä nyt arveluttaa pistää tänne blogiin peräti näin henkilökohtaisia asioita, mutta tämä on jo pitkään ollut niin isona kipeänä ”möykkynä” tuolla minun sydänalassani  ja toivoisin että tämän kirjoituksen jälkeen saisin jopa rauhan ja helpotuksen myös siihen.
Täytyy tässä myös tunnustaa että yritin kyllä kysyä tämän julkaisemisesta tänne myös exältänikin, mutta kun lukuisia kertoja yritin hänelle tästä asiasta soittaa, ei hän vastannut puhelimeen, niinpä päätin tämän lopulta tänne laittaa omin luvin. Onhan tämä hittovie minun oma blogi.
Sitä toivon myös että tämä hieman jopa rohkaisisi samanlaisten ongelmien kanssa painivia lukijoita päätymään edes jonkinlaiseen ratkaisuun omassa elämässään.
Alkoholismiinhan on aina jokin syy.  Uskon että nämä minunkin syy'yhteydet lopulta tässä selviää teille lukijoille kunhan olette lukeneet tämän blogikirjoitukseni.

Niinkuin monetkin teistä lukijoista varmaan tietävät, olin vuosikausia RKP- konsernin konesuunnittelijana.  Se oli vaativa tehtävä jossa esimerkiksi suunnitteluvirheet voisivat tulla joskus äärettömänkin  kalliiksi työpaikalle.  Vaikka noihin aikoihin käytin vapaa-ajallani aika paljon alkoholia ja ihan viimeaikoina se alkoholin käyttöni alkoi olla jo ihan päivittäistä, niiltä virheiltä kuitenkin vältyttiin koska  en silti koskaan ottanut työaikana.
Tuohon tilanteeseen olin tullut vähitellen vuosien aikana.  Salakavalasti se viinapiru minut lopulta otti otteeseensa eikä se todellakaan helposti minusta irroittanut  lukuisista yrityksistäni huolimatta.
Asia huipentui lopulta siihen että aina töiden päätyttyä poikkesin viinakaupassa joka olikin silloin sopivasti siinä työmatkani varrella ja oli helppo poiketa hakemassa se jokapäiväinen kossupullo.
Lukuisia yrityksiä tein myös päästäkseni viinasta erilleni.  Pahinta niissä yrityksiä oli että samalla tein valtavasti katteettomia lupauksia myös vaimolleni joka ei enää näyttänyt niihin enää edes pettyvän. Lopulta hänkin vain kuittasi ne lupaukset yleensä sanoilla ”taasko”.

Ehkä on palattava ihan ”juurille” kuinka,- ja mistä  tuo juomahimo oikeastaan sai alkunsa. Nämä on minun omia arvelujani.

Oltiin menty vaimon kanssa naimisiin ja tunsin silloin että oltiin oikeasti onnellinen pariskunta. Saimme myös kaksi poikaa ja elämä jatkui suurin piirtein vakaana.
Vähitellen kuitenkin aloin  aistia että ne vanhat mukavat asiat avioliitossamme alkoi hiljalleen karista pois syistä joista en  tiedä vielä tänäkään päivänä. En tuntenut enää olevani onnellinen avioliitossamme. Se asia alkoi minua vaivata ihan vietävästi. 
Vaikka yritin joskus  kaikin tavoin päästä niihin samoihin vanhoihin tunnelmiin ja tuntemuksiin jopa hieman keinotekoisesti niillä keinoilla mitä yleensäkin  romanttiset miehet vaimojaan kohtaan käyttävät paljon. Ostelin välillä jopa kukkia.
Pian kuitenkin huomasin että nekin yritykset oli vain ns. ”hetken humaus” ja kohta oli taas kaikki ennallaan ja samat vanhat rutiinit palasivat arkeemme myös jopa makuuhuoneessa. Sitäkin voisi ehkä kuvailla tyyliin ”hyvää päivää ja kirvesvartta”.
Pian lakkasin edes yrittämästä noita tunnelman  kevennyksiä.
Tuo ”tunnottomuus” avioliitossamme oli minulle oikeasti painolasti ja se oli mielessäni  ihan päivittäin,- ja varsinkin nukkumaan mennessä ja se kalvoi minua.  Joskus jopa niin että minun puolen peiton kulma kostui.
Niinä hetkinä muistelin  paljon ensimmäistä avioliittoani. Sen aikana olin ainakin onnellinen niin kauan kun sitä kesti. 
Sitä samaa onnellisuutta olin kokenut kyllä nykyisessäkin avioliitossa, mutta vain ihan alkuaikoina.
Silloin periaatteessa löysin tuon alkoholin.  Koin sen aina  tietynlaisena tunnelman  laukaisijana ja aloin tissutella.  Ensin tapasin ottaa sitä yömyssyksi ja joskus heti töiden jälkeen  kun oikein ahdisti.  Se tavallaan armahti minut niiltä alitajuisilta pohdinnoilta ja vähitellen tuo alkoholi teki minusta turtan koko asialle.  Silloin aina  uskottelin itselleni että ehkäpä minä olenkin ollut ”ylilatautunut” romantiikannälkäinen ja tavallaan  maalaillut kuuta taivaalla ja kuvitellut avioliiton auvoisuudesta ihan  mahdottomia. Viina auttoi minua hyväksymään tuon tilanteeni.
Aloin kuitenkin tykätä  varsinkin siitä nousuhumalan pehmeästä tunteesta liiaksi. Vähitellen jääkaappiimme alkoi ilmestyä myös kaljapurkkeja ja huurteistenkin otto alkoi olla jo ihan päivittäistä.
Tiedostin kyllä että avioero olisi yksi ratkaisu, mutta kun meillä oli yhteiset pojat, päätin toistaiseksi pysyä avioliitossamme.

Eräänä iltayönä taas unta odotellessani välähti mieleeni että ehkä tämä kaikki vielä olisi pelastettavissa jopa ilman viinaakin,  jos rakentaisimme itsellemme oman kodin.
Eikä se jäänyt siihen!  Seuraavana päivänä jo olin kaupungin asuntotoimistossa  laittamassa tonttihakemusta vireille.

OMAAN TALOON

Vuonna -87 marraskuussa sitten muutimme itse siihen omin kätösin rakentamaani taloon. Olin myös helposti unohtanut koko viinanjuonninkin.
Tunsin että se talon valmistuminen oli minulle kaikkien aikojen täyttymys ja pojatkin  olivat onnellisia. Itse uskon että vaimonikin oli onnellinen kun muutimme taloomme.  Koskaan hän ei itse sitä minulle kuitenkaan sanonut.  Olin äärimmäisen ylpeä itse tekemästäni talosta jossa minulla oli silloin tällöin ollut tekokaverina  veljeni ahkera  poika, jolle olen vieläkin kiitollinen vaikka en enää asukkaan tuossa talossa.

Nyt meillä oli ”lääniä” tehdä vaikkapa oma hyppyrimäki omalle pihallemme.  Kyllähän me sen harjoittelumäen aina talvisin teimmekin siihen pihalle lumesta.Siinä me harjoiteltiin lähinnä ponnistustekniikkaa.  Mehän oltiin jo muutaman vuoden verran oltu poikien kanssa OH:n  mäkijaoston mäkipojissa ja kilpailtukin jo paljon ihan ympäri suomenniemen.

Melkoisen pian nuo arkirutiinit ja tunteettomuus kuitenkin vähitellen palasi avioliittoomme. No, nythän minulla sentään  oli tiedossa lääke siihen vaivaan  ja se sama tissuttelu viinan kanssa alkoi vähitellen uudelleen.
Salakavalasti se vei minua kohtalokkaasti mennessään kunnes vuosien kuluessa huomasin että olen kokonaan sen vallassa.  Minulla oli valtavasti niitä pullopiiloja mihin pystyin kätkemään niitä siinä tontillamme.
Sen varan kuitenkin koetin pitää että en ota sitä viinaa niin, että pojat suoraan näkisivät  minun ryyppäävän.  Yritin muka  ottaa sitä salaa myös vaimoltani, mutta aina kun illan mittaan humalluin niin pakkohan hänen oli huomata hän että olin ottanut.  Hän ei kuitenkaan siihen millään tavalla puuttunut.
Koskaan en ollut vihainen ja ”pahapäinen” humalassa, enkä ikinä sormellanikaan koskenut perheenjäseniini.  Joskus kun meillä vaimon kanssa tuli tinkaa ja kinaa jostakin asiasta humalassa ollessani, sellainen  aina päättyi siihen kun vaimo sanoi:  ”menetkö sinä nukkumaan vai minä”?  Yleensä se nukkumaan menijä olin minä.

LOPUN ALKUA

Oli vuosi -94 ja meneillään silloin oli Lillehammerin olympialaiset.  Olin saanut työpaikallani komennuksen  mennä avaamaan eräs uusi suunnitteluprojekti  konsernimme Ruotsissa sijaitsevan ”RKP-Svenskan”- Matarengin toimipisteen konesuunnittelijoiden avuksi.
Sinne oli tarkoitus lähteä seuraavana päivän aamuna.  Tietenkin olin varautunut sinne hyvin Alkon tuotteidenkin puolesta. Minulle oli kerrottu yöpyisin siellä Suomen puolella Aavasaksan hotellissa sen viikon aikana ja olin tietoinen myös siitä että kyseinen hotelli oli juuri silloin vaihtamassa omistajaa. 
Niinpä arvelin kaukonäköisesti että tuskinpa siinä hotellissa sen vuoksi onkaan esimerkiksi alkoholin huonetarjoilua.
Samana iltana vielä päätin narahduttaa yhden niistä matkalle varaamistani kossupulloista  auki ja suunnittelin ottaa siitä noin puolet sen illan mittaan.
Pistin pullon jemmaan siihen porraspielen lumikasaan josta aina kävin ottamassa huikat illan pimetessä.  Mielestäni nuo "järjestelyni" toimivat taas loistavasta ja kukaan ei tietenkään aavistanut mitään.  Kävin vain aina muka tupakalla siinä portailla.
Kun oli viimeisen kerran ryypyllä ja työnsin pulloa taas siihen lumikasaan takaisin, huomasin että nuorempi poikani katseli  oman huoneensa ikkunasta sitä minun touhua.
Halusin vajota maan alle ja häpeäni oli suuri!

Uskon että tuo tapaus tavalla tai toisella katkaisi tuon kamelin selän. En saanut millään silmistäni sitä pojan yllättynyttä ja ennen kaikkea pettynyttä katsetta.
Ajatus vain vahvistui tuo että nyt tämä leikkiminen viinaksilla alkaa riittää ja tein vakaan päätöksen.  Otin valokuvauskameramme ja vinkkasin vaimoni parvekkeelle.  Pyysin häntä ottamaan minusta  valokuvan sillä ”nyt näet tämän ukkelin viimeisen kerran humalaisena ja se pitää ikuistaa”. 
Hän hymähti taas tapansa mukaan ja otti valokuvan jonka minä myöhemmin olen myös maalannut tauluksi työnimenä "viimeinen känni", muistuttamaan minua tuosta päätöksestäni.
 Sinä yönä sain odotella unta melkein aamuun asti kun itsetunto ja ennen kaikkea  omatunto sattuneesta syystä minua vaivasi.

Olin ollut jo pari yötä tuossa Aavasaksan hotellissa ja jo toisen päivän iltana jo melkein ratkesin ryyppäämään. Olin ottanut tuon viinalastin kaiken varalta mukaan matkalleni ja se alkoi minua nyt todella houkuttaa.  Huomasin kuitenkin siinä huoneeni lehtitelineessä vanhan Lapin Kansan ja illan jääkiekkomatsia televisiosta odotellessani aloin selailemaan sitä.
Huomasin siinä heti ilmoituksen ”A-A:n auttavasta puhelimesta”.  Minulla oli aina ollut paljon ennakkoluuloja esimerkiksi A-A- kerhosta ja siihen liittyvistä.  Uskoin että se on lähinnä samanlaista kuin ne uskonlahkojen "poppamieskerhot".  Kavahdin jo ajatustakin esimerkiksi liittyä heidän porukoihinsa.
Kuitenkin minusta alkoi tuntua että eipä minulla taida enää olla muita vaihtoehtoja.  Painiskelin sinä iltana ajatuksissani paljon tuon asian kanssa.  Viimein sitten ajattelin että eihän siinä soittamisessa ole mitään vaaraa ja miksi en sitäkin kokeilisi. Voisinhan lyödä luurin kiinni jos alkaa tuntumaan siltä.
Niinpä sitten pyöräytin tuohon lehdessä olleeseen numeroon hotellin puhelimella.
Siellä vastasi vanhemman miehen kuuloinen hieman karhea ääni joka esitteli itsensä Vikeksi.  Yllätyin kovasti kuinka helposti meillä lähti keskustelu käyntiin!  Siellä luurin päässä oli kovia kokenut mies joka oli lähes haudan partaalta noussut voittajaksi alkoholiongelmastaan ja oli ollut raittiina jo peräti kolmekymmentä vuotta.  Kummallisinta tuossa keskustelussa oli mielestäni se että hän ei silti mitenkään moittinut- tai tuominnut minua kerrottuani tuon oman historiikin viinan kanssa läträämisestä.
Kerta toisensa jälkeen hän minulta kyseli että ”tunnetko itse olevasi alkoholisti”?- ja että ”onko tämä mahdollinen lopettamispäätöksesi sinun oma päätös”?  Lisäsi siihen vielä että -”jos tuossa edes vähääkään epäröit,  meidän on turha alkaa millekään tässä asiassa vielä, ihmisen pitää olla kypsä lopettamiseen”.
Kummastelin keskustelujemme aikana että tunsin täydellistä luottamusta tätä Vikkeä kohtaan, niinpä kerroin hänelle kaikki arkaluonteisimmatkin asiat mitä tähän omaan alkoholismiini liittyi.  Hänellä tuntui aina olevan oikeat vastaukset niihinkin.
Hän kertoi tuosta A-A kerhosta rehellisesti ja sitä myötä ennakkoluuloni alkoi karista.  Päätin tulla ensimmäiseen tapaamiseeni sinne kerhoon joka silloin sijaitsi valtakadulla.  Vikke vielä kertoi että hän alkaisi mielellään minun ”kummiksi” (mentori).  Puhelun jälkeen tunsin suurta helpotusta ja kaikki minua kalvanneet asiat oli ikäänkuin pois pyyhitty.

Oli torstaipäivä kun palasin tuolta komennukseltani.  Olin päättänyt että saman päivän iltana jo osallistuisin ensimmäiseen A-A- kerhon kokoukseeni.  Päätin lähteä sinne polkupyörälläni ja tuntia ennen lähtöä pumppasin polkupyöräni renkaisiin ilmaa.  Olin päättänyt että en kerro kenellekään minne olin lähdössä.
Vaimo katseli sitä touhuamistani taas silminnähden pettyneenä.  Hän kait arveli  että ”jahas tämän kertaiset lupaukset oli tällä kertaa tämän pituiset”- ja meni niihin omiin touhuihinsa.

Se AA -kerho oli juuri sellainen kaveripiiri niinkuin Vikke oli minulle sitä kuvaillutkin.  Siellä kuulin paljon toisten todella rankkoja historiikkejä ja tarinoita omasta elämästään.  Tuohon porukkaan oli minun helppo liittyä mukaan.  Siellä ei ollut herroja eikä narreja, vaan kaikki olivat saman arvoisia yhteiskuntaluokasta riippumatta.  Vähitellen muutamien käyntien jälkeen rohkenin myös minä kertoa tälle porukalle sen oman, hieman vaatimattomamman historiani.
Osa heistä tunsi minut ennestään ja heistä myös muutama oli minulle ennnestään jotenkin tuttuja. Olinhan työskennellyt aikaisemmin myös palveluammatissa.

Jo ensimmäisen käynnin jälkeen ihmettelin mihin minulla katosi se jokapäiväinen viinanhimo ja miksi minulla ei ollut edes vieroitusoireita niin kuin aikaisempien lopetusyritysten jälkeen!
Tuo lopettaminen oli minulle lopulta yllättävänkin helppoa!
Pari vuotta tuohon AA:han menoni jälkeen Vikke sairastui keuhkosyöpään niin vakavasti että se oli lähtenyt leviämään ja hiipui kerta-kerralta vähitellen pois.  Mutta AA- kerhoa hän ei siltikään jättänyt koskaan. Kuolinviikollaankin hän vielä vaivalloisesti liikkuen kokouksissamme kävi.  Sillä viimeisellä käynnillään hän sanoi minulle:
-”Jatka sie vain Leo täällä käyntejäsi vaikka kummisi nyt näin lähtee. Molen kuule nähäny elämässä paratiisin ja helvetin ja olen valmis lähtemhän.  Ja usko tai älä mutta mie tuolta pilven reunallaki vielä istuskelen ja kattelen sinua ja vartioin että et piru viekhö ota sitä ensimmäistäkään ryyppyä”- ja lopuksi virnisti sitä Vikkemäistä virnistystään.


Tuosta AA-kerhoon liittymisestäni on tähän mennessä jo kulunut 23- vuotta ja päätökseni on pitänyt. En ole kertaakaan sen jälkeen ollut humalassa. 
Nykyisin silti jo saatan ottaa esimerkiksi saunakaljan jos sitä tarjotaan, mutta vain yhden, koska toinen ei enää maistuisikaan niin hyvälle.
Myöskin juhla-aikoina mielelläni nykyisin otan vaikkapa viinilasillisen hyvän gurmeeruoan kanssa.
Ennen sydämen ohitusleikkaustakin kun tutkimusten mukaan olin alkanut sairastaa sepelvaltimotautia, otin jopa lääkärini määräyksestä....tai lähinnä kehoituksesta fingerborillisen "lääkekonjakkia" aina nukkumaan mennessäni,

Elämässäni on tapahtunut paljon muutakin tähän päivään mennessä. Viitisen vuotta sitten tuli vaimostani Exä.  Päätimme lopulta yhteistuumin ja kuitenkin kohtalaisen sopuisasti erota.  Ainakaan minä en kanna enää kaunaa eletystä yhteisestä ajastamme ja sitä samaa toivon myös hänen ajattelevan.  Siitä valitettavasti en voi olla varma, sillä yhteiset keskustelumme asioista ja vakavasti,  eivät onnistuneet avioliittomme aikana, ei eron hetkellä, eikä tänäkään päivänä, mutta vilpittömästi toivon silti hänelle kaikkea hyvää.

Olen myös jo alkanut päästä yli siitä että jouduin lopultakin  luopumaan omasta rakkaudella tekemästäni talosta.  Aluksi olin siitä asiasta kovin katkera.

Te jotka tiedostatte itsekin että painitte viinaongelmanne kanssa yksin pääsemättä siitä omin voimin irti.  Älkää aliarvioiko- tai ylenkatsoko AA-kerhojen toimintaa! Käykää tutustumassa siihen. Se taatusti avaa teidänkin silmät kenties niiltä ennakkoluuloiltanne mitä ehkä olitte mielissänne siitä luoneet. Minulle se oli ainut tapa päästä irti viinan himosta. Se on kaveripiiri joka auttaa sinua silloin kun apua tarvitset, eikä jätä sinua yksin ongelmasi kanssa.
Pitää kuitenkin muistaa se tosiasia että minäkin olen- ja pysyn alkoholistina niin kauan kuin elän, mutta nyt olen "raitis alkoholisti" ja olen ylpeä siitä.


"Viimeinen Känni"


"Ryyppykaveri" 


"Omin käsin tehty" 



Kommentit

Anonyymi sanoi…
Kiitos hienosta tarinastasi. Minulla toi ei mennyt noin helposti, tosin kyllä se minun juoppohistoriakin oli paljonkin ehkä rankempi kuin sinulla. Joka päivä rankasti pää täyteen joskus jopa useammankin kerran päivässä.
Minulla oli ensin hoitoonohjauksia ja sinähän tiedät että siellä sitä hoidettiin niillä mömmöillä. Viikko korkeintaan ja taas sitä jaksoi ryypätä.

AA oli munkin pelastus josta saan kiittää niitä kunnon kavereita siellä. Joskin kangerrellenhan se raittius sielläkin lähti käyntiin mutta lähti.

T: Artsi olen alkoholisti mutta raitistunut sellainen.
Kaikkee hyvää sulle!
Leo Vierelä sanoi…
Kiitos kiittämisestä 'kolleega'! Joo näin jälkeenpäin asiaa ajateltuna ja verrattuna tuohon mitä kirjoitit, on totta että hieman 'kevyempi' tuo minun juoppohistoriani on, mutta silloin se tuntui minusta raskaalta taakalta, vikka kuitenkin aina selviydyin töihin aamuksi esimerkiksi. Kuitenkin se minullakin oli ihan päivittäistä tyyliin, "pullo päivässä",- tai illassa tässä tapauksessa.

Minulle kuitenkin oli yllätys tuo AA-kerho. Se ei ollut mikään "uskovaisten kerho" miksi sitä ensin luulin ja koskaan siellä ei minuakaan painostettu raittiuteen. Yksilöä kunnioitettiin ja hän sai kaikessa rauhassa itse tehdä ne omat ratkaisunsa viinan,- sekä muiden asioiden suhteen. Kun tarvin neuvoja asiassa, sitä pyydettäessä sain.
Kaikkea hyvää sullekin Artsi! -ja kivaa kun kirjoitit!
Anonyymi sanoi…
Kiitos rehellisestä kertomuksestasi, olet todella rohkea ja hieno mies!

kevätterveisin tarja

Tämän blogin suosituimmat tekstit

....Renne....

....ne pirun hammaslääkärireissut....

...lestinheittoa ja bensanmyyntiä...

...elämäni kurjin ja surullisin lauantai...

....."Krupunaru" löysällä.....